|
Arvioita / Reviews:
Inferno:
*****
Discordia: Utopia Perfection
Progressiivinen rock voi parhaimmillaan olla juurikin tätä: mielenkiintoista,
toimivaa ja rentouttavaa. Piristävyys, kyllä, on mitä tervetullein ilmiö tässä
tuhottamassa tarjonnanpaljoudessa. Discordiassa ei ole kyse progen
ylityöstämisestä, pursuavasta teknisyydestä tai näyttämisen tarpeesta.
Sävellykset kuvastavat bändin ehdotonta persoonallisuutta ja rentoa kädenjälkeä,
laajaa mielikuvitusta ja kykyä sovittaa ammattimaisesti kappaleet toimiviksi.
Suurin osa materiaalista on syntynyt Tero Väänäsen ja kitaristi Antti Tolkin
sulkakynästä. Sen sijaan, että yhtye kaahaisi otsa hiessa kaksitoistakielisellä
kitaralla kuudestoistaosia, keskittyy Discordia luomaan rauhallista,
viihdyttävää ja - tästä huolimatta - erittäin lahjakasta musiikkia.
Monipuolisuus ja harmonisuus lauluosuuksissa, musiikin humoristinen pilke ja
sulava atmosfääri tarjoavat kuuntelijalle kaiken sen, mitä tohtii pyytää.
Räväkkä kansitaide heijastaa osuvasti levyn rajoja rikkovaa sisältöä ja sisältö
uskaliaisuutta astua lähes koskemattomalle alueelle.
Hyvät kitarasankarit, tilukeijot ja spiidipetterit, se taitaa olla tässä.
Eve
Rumba:
****
Uusi tulokas suomalaisen progen terävimpään kärkeen.
Parin viime vuoden aikana kotimaassamme on julkaistu vino pino progeksi
luokiteltavaa musiikkia. Nämä viimat, kosmokset, uzvat, kytäjät ja manogurgeilit
ovat onnistuneet levyillään vaihtelevasti.
Discordian perin vuoden takainen EP meni allekirjoittaneelta koko lailla ohi,
mutta uudella pitkäsoitollaan yhtye yllättää myönteisesti. Bändisoitto on
poikkeuksellisen vahvaa ja varmaotteista. Tällaista on totuttu lähinnä kuulemaan
90-luvun ruotsalaisilta uusprogebändeiltä.
Klassisesta ja kansanmusiikista vaikutteita ammentava Utopia Perfection toki tuo
mieleen joitain muistumia myös 70-luvun tekijöistä. Mutta jos vertailukohdat
löytyvät Gentle Giantin ja Renaissancen kaltaisista yhtyeistä, ei lopputulosta
parana moittia.
Erityisesti tunnustusta pitää antaa laulajille Tero Väänäselle ja Riikka
Hänniselle, jotka suoriutuvat osuuksistaan hienosti. Lajinsa aatelia,
ehdottomasti.
Pertti Hakala
Ilkka:
****
Discordia: Utopia Perfection (Disc).
Kotimaisen progressiivisen rockin tuoreimpiin yrittäjiin lukeutuva Discordia
kokeilee musiikkinsa mahdollisuuksilla messevästi. Kokoonpanon ensimmäinen
pitkäsoitto Utopia Perfection osoittaa, että yhtyeessä piilee potentiaalia
usvaisiin ääniseikkailuihin.
Levyn kuoseista tihkuu viittauksia tunnetumpiin ulkomaisiin kollegoihin.
Urkusaundeissa viiletetään paikoin Deep Purplen lanseeraamissa sävyissä, ja
tunnelmapuolella kurotellaan niin Renaissancen kuulauteen kuin Magman
uhkaavuuteen.
Laulajat Tero Väänänen ja Riikka Hänninen kompastelevat osin tankeroenglantiin,
mutta heidän äänensä soivat yhdessä komeasti. Väänäsen taiteilemat
bassoklarinettikuljettelut ovat mukava lisuke, jota olisi kernaasti kuunnellut
lisää.
Juha Seitz
Desibeli.net
****
Millimalli ky (Ltd)
Helsinkiläis-espoolainen Discordia esitti luovaa, lupaavaa satsia
esikois-ep:llään ”On A Thin Rope” vuonna 2005. Nyt pitkäsoiton myötä lupaavuus
on eskaloitunut hyvin mielenkiintoiseksi, kunnianhimoisaksi sävelkieleksi, johon
kieltämättä voi yhdistää lehdistötiedotteen termin ”Progressiivisen rockin uusi
aalto”. Yhtye pyrkii irti paitsi progelle tyypillisestä yliteknisyydestä, myös
70-luvun nostalgiasta. Kokoonpano pyrkii toimimaan 2000-luvun hengessä. Bändin
Primus Motor on vocalisti, visionääri, musiikkitieteilijä Tero Väänänen. Uutena
elementtinä kokoonpanossa toimii (ja toimii!) Riikka Hänninen, eräs maamme
puhdasäänisimmistä nicelaulajista. Se, ettei ihan everyday-pohjalla olla
liikkeellä tällä levyllä, kuvastuu ym. aisaparin ”sivuinstrumenteista”:
Väänäsellä se on bassoklarinetti, Hännisellä tinapilli.
Suurimmalta osin Väänäsen ja kitaristi Antti Tolkin kynäilemä ohjelmisto
tasapainoilee sen “oikean” progen, rockin ja jopa metallisten sävyjen
kaikuisalla ei-kenenkään-maalla häkellyttävän mallikkaasti ja luontevasti.
Aiheissa liikutaan nuorella & vihaisella, fantasiavivahteisella
patsastelupohjalla, jota ryydittää hienovireinen huumori sekä itseironia. Proge
on valjastettu rengiksi, ei korotettu isännäksi, mikä on omiaan tuomaan tälle
musiikille hyvinkin valveutunutta, muttei silti besserwisseröivää kuulija- ja
kannattajakuntaa. Osa heistä ehkä ikävöi YUP:n varhaistuotantoa, osa on vain
uteliaita. Discordian musiikki iskeytyy kiintoisalle, kartoittamattomalle,
tavallaan riskaabelille musiikilliselle maaperälle, jossa eri tyylien synteesi
toivottavasti kutsuu kuulijat luokseen yli tyylirajojen, tällä
ala-ala-ala-genrejen jumalanhylkäämällä vuosituhannella.
Ehdottomasti on mainittava erikseen suurin omintakeisuus. Mielestäni Discordian
kappaleissa kuultaa läpi 1900-luvun taidemusiikki. Etenkin lauluosuudet
sisältävät kuulijalta paljon vaativia elementtejä, hankalia intervalleja.
Hurjimmillaan liikutaan modernin oopperan kentällä sen verta, että lupaan
bullakahvit sille, joka tätä äänitettä hississä, hetkelmäradiossa tahi
yhteislaulutilaisuuksissa kuulee.
Sisäpiirin tietoa paljastettakoon myös hieman. Väittäisin nimittäin, että levyn
kappaleiden omaksuttavimmissa/popimmissa elementeissä manifestoituu Väänäsen
mieltymys Queenin musiikkiin. Apinoinnista ei tietenkään ole kyse, mutta
jonkinlainen kviinmäinen spektaakkelimaisuus on onnistuttu imemään
Discordia-saundiin. Ehkä alitajuista, ehkä ei, mutta mitäpä tuosta, kun kyseinen
mauste kerran maustaa.
Kontrolloidusti levottomanräikeät kannet kuvastavat kiitettävästi sisältöä.
Läpinäkyvästä kotelonreunasta vahingossa kurkkaamaan pääsevä bändin jäsen (onko
hän se “Liipas Lipas”?) tuo sekaan hieman tahatonta komiikkaa, mutta
väri-iloittelu on silti kokonaisuutena paitsi tinkimätöin, myös kiehtovasti
ristiriidassa nykyisen, rockin mustaan väriin mieltävän stereotyyppimielikuvan
kanssa. Evästykseksi kuitenkin jatkossa, muillekin: oikolukekaa ja -katsokaa
aina. Kaikki. Moneen kertaan.
Discordia tekee sen, mikä on oikein, eli kaulii, kääntää ja kyseenalaistaa
elitistien kikkailumusiikin hykerryttävällä tavalla.
Janne Kuusinen
Hifimaailma
*****
Discordian EP oli lupaava. Nyt kun ensimmäinen CD on julkaistu voin sanoa että
kotimainen progetaivas on saanut uuden tähden. Yhtyeessä soittavat Tero Väänänen
(laulu, bassoklarinetti), Riikka Hänninen (laulu, tinapilli), Liisa Lipas
(koskettimet, viulu, santur), Antti Tolkki (kitara), Petri Sallinen (basso) ja
Otto Mäkelä (rummut).
Yhtyeen musiikki on kunnianhimoista ja monitasoista. Suurena vahvuutena on
laulajakaksikon polyfoniset stemmat. Riikka on kaunisääninen ja suurenmoisesti
tulkitseva, sävykäs laulaja. Tero on dramaattinen ja vahva esittäjä. Yhteislaulu
on paikoin henkeäsalpaavan hienoa! Kokonaisuutena yhtye on teknisesti hieno ja
sovitukset toimivia. Musiikki on vaativaa, kokeilevaa, seikkailevaa, rohkeaa,
leikkimielistäkin. Yhtye liikkuu vaivattomasti folkista "koraalin" ja rockin
kautta metalliin. Sävellyksistä vastaavat pääasiassa Väänänen ja Tolkki.
Erityisesti on mainittava Tolkin kaunis balladi As Above So Below mutta koko
levy on hienoa kuunneltavaa.
Levyn äänitys tukee kohtuudella musiikin kompleksisuutta, joskin aivan viimeinen
erottelevuus puuttuu.
Pirkka Ruishalme
Synkooppi
Discordian levyllä ei ole yhtäkään hittibiisiä. Koska kyseessä on progelevy, voi
äskeisen ottaa kohteliaisuutena. Huippuhetkiä levyllä on paljon, etenkin kun
pitkäsoitto pääsee tahmean alun jälkeen kunnolla vauhtiin - tai kuuntelija
kyytiin. Bändi mainitsee esikuvikseen useita 1970-luvun progebändejä, joka
selittää musiikkiin paikoin suodattuneen Ziggy Stardustmaisen 70-lukulaisen
avaruusromantiikan.
Proge-levyissä on se hyvä puoli, että jokainen raita on uusi mahdollisuus, tyhjä
tila jonka bändi voi täyttää ennalta arvaamattomalla tavalla. Utopia
Perfectionin hauskin biisi tulee puun takaa viidentenä raitana: "The Groupin"
rytmiikka ja onnistunut sovitus taustalauluineen saavat pepun heilumaan.
Ainoastaan stemmalauluosuudet ovat rasittavaa kuultavaa myös tässä kappaleessa,
lähinnä paikoin kömpelön englanninlausumisen vuoksi.
Parhaimmillaan levy on vaivuttaessaan kuuntelijaa päättäväisesti repetitiiviseen
proge-transsiin kappaleissa Slave Planet I ja II. Bassoklarinetti on efektinä
mahtava, ja sille olisi voinut antaa levyllä enemmänkin tilaa. Yhtyeen solistien
Tero Väänäsen ja Riikka Hännisen äänet soivat upean rockisti yhdessä etenkin
menevimmissä kappaleissa, ja Hännisen Kate Bush -tyylinen fraseeraus levyn
lopulla on kirkkaudessaan mieleenpainuvaa.
Sanna Valkiala
Music For America:
****
Progressive rock comes in a lot of different styles, with each band having a
twist of the variations. From Finland comes Discordia, who are kind of a mixture
of Yes, Sleepytime Gorilla Museum, and Evanescence, as the male/female vocal
harmonies are strong and commend a deep listen. Utopia Perfection (Millimally)
is progressive in the sense that there's little to no sense of pop dramatics,
although one can almost hear of what that would sound like in "Mystery Man".
It does seem at times that the group play with the idea of how it would be if
they were a pop band, and that's something that has plagued a lot of prog rock
bands for years. Fans will say "stop, just give us something twisted and trippy",
and Discordia do this both vocally and instrumentally, but every now and then
they fly across the poppy airwaves and fortunately both sides of their madness
is evened out well. It's a very adventurous listen.
John Book
http://www.musicforamerica.org/node/114282
Gibraltar Encyclopedia of
Progressice Rock: Editors Choice
http://www.gepr.net/difram.html
Garage Prog? OK, I can see why Mr. Marshall came up with that in the previous
review considering he had only heard On a Thin Rope. But in 2007, the band has
released their first full album, Utopia Perfection, and I definitely wouldn't
call this album "Garage Prog". It's excellent, very professional, and more "prog"
than before. The comparisons to Sparks or Bonzo Dog Band I made before are
invalid here. There are influences from '70's prog, metal stylings, celtic music
and almost classically-styled vocal harmonies, but they've been melded together
into something completely different, a very fresh and exciting style that
Discordia can claim as their own. The lyrics cover a wide variety of imaginative
topics, and are sung in English. The music is varied, progressive, well-executed
and lots of fun to listen to because of the intellectual yet humorous and
satiric lyrics ... in that way, they remind me a bit of Bubblemath.
There are quite a few standout moments on Utopia Perfection, like the vocal
harmonies in "Forseen" which sound like a mix of Gentle Giant and Gregorian
chants, and the tongue-in-cheek praise for the world-changing powers of
Rock'n'Roll, or Metal in particular. They've been worshipping at the church of
Bill and Ted I suppose.
But a band with a name like Discordia is bound to be influenced by a bit of
chaos, and thus they are afflicted by -- or made more innovative by -- frequent
changes in personnel. If the On a Thin Rope line-up was the "definitive" one,
the new line-up re-defines them, since only two of the founding members Antti
Tolkki (guitar) and Petri Sallinen (bass) are still left. Tero Väänänen (vocals,
bass clarinet) is still with the band from On a Thin Rope (yes, this is the same
guy as Fäänä, which is a nickname). They now say they "consider the current
line-up as the tightest and most innovative in the band history". From what I've
heard, I find that easy to agree with. The new members are Otto Mäkelä (drums),
Liisa Lipas (keyboards, violin, santur) and Riikka Hänninen (vocals, tin whistle).
Bottom line: Utopia Perfection is an excellent album, and I hope to hear a lot
more from these folks. I'm sure that the next album will be quite different from
this one, and isn't that what "progressive" is supposed to mean? Hail Eris! All
Hail Discordia!. Highly recommended!
-- Fred Trafton
DPRP
http://www.dprp.net/reviews/200737.php#discordia
Finnish band Discordia was founded in 2001. After several changes in personnel
the current line-up was finalised in early 2006 and comprises founding members
Antti Tolkki (guitar) and Petri Sallinen (bass) along with Otto Mäkelä (drums),
Liisa Lipas (keyboards, violin, santur), Tero Väänänen (vocals, bass clarinet)
and Riikka Hänninen (vocals, tin whistle). As the name suggests, the band are
interested in combining often conflicting forms of music to form rather unique
compositions imbued with polyrhythms and polyphony - independent melody lines
vie against each other while elements of rock, classical and traditional folk
can be heard within the songs, often simultaneously! To this end, Discordia have
produced an album that is beyond genres as I doubt if you will have heard the
like of this before, truly progressive.
The opening number, Foreseen manages to blend almost classical layers of vocal
harmonies with heavy riffing guitars despite having totally different tempos.
Mystery Man has a great tune and uses the different vocals of Väänänen and
Hänninen to great effect. Speak Directly uses multilayered vocals, a trend that
continues in The Group and both numbers are unremittingly jolly and upbeat.
Dividing these two is the more sedate and mournful As Above So Below with some
rather lovely violin by Lipas taking the instrumental lead.
Interlude is largely instrumental based around a recurring drum pattern.
Although the voices and vocals are neatly arranged over the top, this is
probably the least interesting track on the album. Slave Planet I and II and
totally different compositions, although lyrically loosely linked. I is
aggressive and II is plaintive with Hänninen providing her best vocal
performance. Väänänen, who does not sing on this track, makes his presence felt
by adding texture via a vibraphone. The Comment Of The Wise is the only
completely instrumental piece on the album, being rather bombastic and taking
musical cues from previous tracks and raising the tempo as a prequel to the
amusing, albeit unintentionally so, Mighty Power Of Metal. Despite the chorus
being as close to the heavy rock or metal genre as the band gets, the song is
not exactly about the all-conquering forces of rock 'n' roll but rather the more
Tolkeinesque tails of wizards, orcs and elves, with the mighty power belonging
to the metal of the rings or what other talisman this particular tale holds dear.
Final track, Giant Dwarf is a more predominantly in a folkish vein with
accordions and tin whistles in abundance. Also contains the top lyric of the
album: "Does the size really matter, when you have a pretty good ladder?"!
Overall, Utopia Perfection becomes more enjoyable the more you listen to it and
the originality of the approach that the group takes towards their compositions
makes the album somewhat unique. However, one caveat: the band have stated that
the "music somewhat resembles bands like Camel, Gentle Giant, Rush, Marillion,
Renaissance, Queen and Van Der Graaf Generator". That would be 'somewhat' as in
'not at all like' then!
Conclusion: 7 out of 10
MARK HUGHES
Colossus-lehti: Utopia
Perfection 11-/10
Suomalainen Discordia osuu ensimmäisellä täyspitkällä levyllään suoraan progen
ytimeen ja samalla keskelle meikäläisen makuhermoa. Olin jo hetken ehtinyt
pelätä, ettei tällaisia levyjä enää tehdä. En pelkää enää. Levyn kaikki 11
kappaletta ovat erinomaisia: hyviä ideoita piisaa tuhlattavaksi asti, mutta
biisit pysyvät hyvin kasassa ja kaikilla kappaleilla on oma identiteetti. On
selvästi ollut varaa valita. Soitto ja laulu toimivat hienosti biisejä
palvellen, tekniikkaesittelyt ja sormiharjoitukset puuttuvat tyystin.
Vaikutteita on kuultavissa monilta suunnilta. Kahden pääsolistin, Tero Väänäsen
ja RIikka Hännisen, laulanta harmonioineen tuo usein mieleen folk-bändit.
Välillä rokataan reippaasti mutta ei erityisen metallisävytteisesti (ei edes
metallismusiikkia hyväntahtoisesti pilkkaavassa "The Mighty Power of Metal"
-biisissä.) Mukana on paljon tarttuvia teemoja ja melodioita, jotka jäävät heti
ensikuulemalta päähän soimaan. Hienovaraisemmat jutut tulevat esiin useamman
kuuntelukerran myötä. Tällä levyllä tulevat esiin progressiivisen rockin parhaat
piirteet ja perinteet, kuten ideoiden runsaus ja monipuolisuus sekä ylipäätään
kaikkinainen rönsyily. Perinneprogesta ei kuitenkaan ole kysymys; Discordialla
on oma ja tuore, selkeästi 2000-luvulle kuuluva tyylinsä. Ainut pieni miinus
levylle tulee kokonaissoundin lievästä keskialuepainoitteisuudesta. Mutta vain
sen verran pieni, että asteikolla 1-10 antaisin tälle levylle 11-. Eikä siinä
ole mitään Suomi-tasoitusta, maailmanluokan levyhän tämä on. OP
|
|
